|
Hetki
Valkoinen tennistossu upposi märkään suolampeen. Minä kiroilin. Mikä minut sai tulemaan tänne? Miksi juuri suolle? Haukuin
itseni pataluhaksi, mutta enää ei ollut paluuta. Jokin veti minua luokseen.
Vetäisin jalkani lammikosta ja jäin seisomaan mättäälle. Sumu peitti suon sakeaan vaippaansa kuin sälekaihdin huoneeni
ikkunassa. Oli hiljaista. Hiljaista. Hiljaista. Käännyin vilkaisemaan taakseni. Metsää ei enää näkynyt...
Astuin askeleen eteenpäin, mätäs kantoi. Jostain kaikui huutoja. Ne seurasivat minua. Aloin juosta. Luulivatko ne että
minä eksyn? Vesi loiskui ja mättäät lätisivät märkien tennarieni tarpoessa sinnikkäästi eteenpäin, kohti jotakin tuntematonta.
Kuiskaukset kaikuivat korvissani, ne sanoivat: "Tule, tule, juokse..."
Kiristin vauhtiani, hyppelin lammikoiden yli, huohotin mutta en pysähtynyt. Piti päästä niiden luokse. Niiden jotka kuiskailevat,
niiden jotka kutsuvat minua, niiden jotka asuvat tuolla jossain. Äänet kovenivat, minä pysähdyin. Lammikon toisella puolella
oli pieni hahmo. Se oli hän. Hän joka kuiskaili. Hän joka kutsui minua. Astuin askeleen. Takaani kuului askelia, kiristin
vauhtia. Upposin suolampeen vyötäröäni myöten, oli pakko uida. Kauhoin vettä henkeni edestä, mutta vajosin. Vastarannalla
ei ollut ketään. Häntä ei enää ollut. Takaa-ajajani huusivat minua, korvissani soi. Ääni oli hiljainen ja huumaava, likainen
vesi lorisi pitkin kurkkuani, minua yskitti. Pintaa ei enää näkynyt. Vesi tunkeutui keuhkoihini, elämäni oli ohi. Hetkessä.
Siihen tarvittiin vain pieni hetki.
|
